Revon sukuhaara

Filppulan sisarusparven kuudes tytär Sofia syntyi Kauhajoella 27.5.1893. Käytyään Orimattilan emäntäkoulunja valmistuttuaan sairaanhoitaj aksi hänet valittiin Keuruun kunnalliskodinjohtajattareksi. Sitä ennen hän oli ehtinyt osallistua vapaussotaan toimimalla hoitajana sotasairaalassa Kauhajoella. Keuruun kunnalliskodin yhteydessä toimi tuolloin myös maatila, jonka tilanhoitajaksi tuli pian poika Karjalasta, Väinö Repo. Luultavasti melko pian "lempi syttyi sydämiin" ja Pohjanmaan tyttöä vietiin avioon 10. 12.1926.

Agronomi Teuvo Repo muistelee: Keuruun kunnalliskoti oli perheemme kotina yli kolmen vuosikymmenen ajan. Minäkin tavallaan kasvoin tuohon laitosympäristöön. Talon asukkaat suorastaan hemmottelivat minua. Samalla minäkin opin ymmärtämään heitä. Erityisesti on mieleeni jäänyt nivelreumatismin pahasti runtelema Laina ja minun "paimenekseni" määrätty Aini. Isäni "adjutanttina" taas toimi Jallu, jonka isälleni antama apu oli varsin tärkeä.

Vanhempani olivat tavattoman ahkeria ihmisiä. Työ merkitsi heille lähes kaikkea elämässä. Työtä myös riitti. Äidilläni oli vaalittavanaan yli satapäinen joukko vanhuksia, mielisairaita tai muuten vajavaisia ihmisiä. Isäni vastuulla oli noin 60 ha peltoa ja melkoisen metsäalan käsittävä maatila. Työvoiman muodostivat kunnoltaan vaihtelevat hoidokit. Kuitenkin hän sai tilan tuottamaan jopa voittoa, mikä oli suoranainen ihme tuohon aikaan. Hän otti myös käyttöön sellaisia viljelymenetelmiä, jotka eivät olleet entuudestaan tuttuja edes paikkakunnan eturivin viljelijöillekään. Sodanjälkeen raivattiin uutta peltoa parikymmentä hehtaaria. Valitettavasti nykyisin nuo pellot kasvavat taas metsää.

Isäni oli osallistunut myös vapaussotaan rintamajoukoissa. Mieleeni on jäänyt erityisesti eräs hänen kertomansa tapaus. Hänet oli kerran määrätty vartioimaan rakennusta, jossa säilytettiin vangiksi saatuja punakaartilaisia. Hän ei koskaan nähnyt vartioitaviaan. Jälkeen päin hän sai kuulla, että vankien joukossa oli ollut myös hänen oma enonsa.

Sota-aika toi mukanaan monia ongelmia. Kunnalliskotiin oli valmistunut 1930 luvun lopulla uusi sairasosasto. Suurella riemulla sinne oli muutettu. Muistan kuinka vanhuksia kuljetettiin vesikelkalla vanhasta sairasosastosta uuteen. Ilo jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä sodan alettua sairasosasto muutettiin sotilassairaalaksi ja vanhukset joutuivat palaamaan entisiin tiloihinsa.

Yli sadan hengen ruokkiminen elintarvikepulan aikana oli ongelma sinänsä. Tilalla oli kuitenkin tuottavaa peltoa. Kotieläimistö käsitti hevosten lisäksi nautakarjaa, sikoja ja lampaita. Oman tilan tuotteisiin turvautumalla pärjättiin kuitenkin melko hyvin. Tuskinpa kenenkään tarvitsi nälkää kärsiä.

Nykyajan ihminen tuskin tajuaa sitä työmäärää, jonka vanhempani tekivät. Kahdeksan tunnin työpäivästä ei voitu puhuakaan. Kesälomiakin oli hankala järjestää. Unohtaa ei sovi myöskään muun henkilökunnan osuutta. Käsitykseni mukaan talossa vallitsi hyvä yhteishenki. Kaikki hoitivat tunnollisesti tehtävänsä työtuntejaan laskematta.

Kesällä vanhempani ottivat muutaman päivän lomaa ja lähdimme sukuloimaan Pohjanmaalle. Junalla kolkuttelimme Haapamäen kautta Seinäjoelle, missä vaihdoimme Suupohj an j unaan. Ensimmäinen etappi oli Ilmaj oki, missä tukikohtanamme oli tietenkin "Filippu". Mamman ja Maiju tädin hellässä hoidossa olisimme viihtyneet pitempäänkin. Meillä oli Aarnen kanssa omat kotkotuksemme. Filipusta päin kävimme Rannassa ja KuivasNikkolassa. Kovin hyvin meitä pidettiin molemmissa taloissa. Erityisesti on mieleeni jäänyt Rannan tädin "ketustamiset". Ilmajoelta jatkoimme Kauhajoen Niemi Arolle, Kartanoon, Piiparille, Lehtiselle jne. Usein kävimme myös Jalasjärvellä tervehtimässä Elvi tätiä. Voikohan kukaan käsittää, kuinka ihanat muistot noista matkoista lapsen mieleen jäivät. Kyyneleet tulvahtavat silmiin vielä vanhanakin noita aikoja muistellessa.

Äitini kuoli leukemiaan olympiavuonna 1952. Minä olin päässyt ylioppilaaksi ja opiskelin tuolloin Helsingin Yliopiston maatalous metsätieteellisessä tiedekunnassa, mistä valmistuin agronomiksi. Isäni solmi uuden avioliiton vuonna 1953 Aleksandra Kivi Mannilan kanssa,joka oli sotaleski. Hänellä oli ensimmäisestä avioliitosta tyttäret Raija, Kaisa Liisa, Eira ja Sirkka. Näin sain yhdellä kertaa neljä sisarta. Vuosien kuluessa meistä on tullut hyvin läheisiä.

Vuonna 1958 menin Jyväskylän kesäyliopistoon suorittamaan kasvatusopin approbaturia. Siellä tapasin Taina Säde Tellervo Hurmeen, joka opiskeli myös kasvatusoppia. Vuonna 1959 meidät vihittiin Lopella ja vuonna 1960 syntyi poikamme Jukka Valtteri. Jukka vihittiin kokemäkeläisen Ulla Irene Salmisen kanssa vuonna 1984. He ovat molemmat lääkäreitäja vaikuttavat Tampereella.

Sukupolvet vaihtuvat. Isäni kuolemasta tuli juuri kuluneeksi kaksikymmentä vuotta, äitini kuolemasta lähes neljäkymmentä. Parin vuoden kuluttua pääsen minäkin nauttimaan eläkevuosista. Olen tavattoman kiitollinen elämästäni. Vanhempani antoivat minulle hyvän kodin ja rakkautta. Rakkautta olen saanut myös osakseni sukulaisiltani. Olen saanut tehdä työtä, josta pidän. Suuria rikkauksia en ole pystynyt keräämään, mutta en ole niitä koskaan kaivannutkaan. Tärkeämpää minulle on ollut saada elää minulle rakkaiden ihmisten, oman perheen, parissa.

Kuvia Revon sukuhaaran vaiheista