Niemi-Aron sukuhaara

Aino Sesilia oli Filppulan sisaruksista toiseksi vanhin, Sannin kaksoissisar. Kansakoulua hän kävi kaksi vuotta. Nuoruudessaan hänellä oli haaveena ryhtyä kauppiaaksi. Tätä ammattia hän hajoittelikin tilaamalla tavaraa Helsingin liikkeistä ja välittäen sitä lähiseudun ihmisille. Valikoimaan kuuluivat mm. miesten tasku ja naisten rintakellot sekä seinäkellot. Jonkin verran myös kankaiden kudonnassa käytettäviä lankoja. Näitä Ainon nuoruudessa tilaamia kelloja on yhä vielä käyntikuntoisina muistoesineinä Niemi Aron suvulla. Ainon haave kauppiaan ammatista kuitenkin kariutui, kun aviopuolisoksi osui innokas maanviljelijä Juho Jaakko Kasari Aro.

Aino oli luonteeltaan lähinnä perikuva äidistään: iloinen, aina myhäilevä, lämminhenkinen, reipas, tarmokas sekä hyvin ihmisläheinen ihminen. Jaakko puolestaan oli luonteeltaan Panulan ja Aron suvun jäyhää eteläpohjalaista tyyppiä: hiukan kiivasluontoinen, mutta erittäin lämminhenkinen ja herkkä ihminen sekä varsinainen työn raataja. Seuraavassa käytetään Ainosta nimeä Ainu ja Jaakosta Jaakkoo, kuten he toisiaan kutsuivat.

Ainu ja Jaakkoo menivät naimisiin vuonna 1902 Ilmajoella, mistä ostivat Malmbergnimisen tilan. Kuitenkin Jaakkoo, joka oli tottunut savipeltojen viljelyyn, ei tykännyt Ilmajoen Alajoen rapakoista, vaan myi tilan. Tämän jälkeen perhe siirtyi Kauhajoelle vuonna 1908. Sieltä he ostivat Isonieminimisen torpan, jossa silloin oli peltoa runsas viisi hehtaaria. Aluksi saatettiin torpan keskeneräiset rakennukset asuttaviksi. Kun Jaakkoo meni pappilaan Isoniemen torpan oston jälkeen, rovasti sanoi. hänelle, että jaa sinä olet ostanut tuon Isoniemen torpan. Sinun nimesi onkin sitten tämän jälkeen Niemi Aro. Niin helppoa oli nimenmuutos tuohon aikaan.

Sitten alkoikin pellonraivaus. Ainu ja Jaakkoo raivasivat peltoa metsäpohjasta kahdeksan hehtaariajaojittamattomastasuoniitystä 11,5 hehtaaria. Niemi Aron peltopinta alaksi tuli näin runsaat 25 ha. Vuonna 37 Jaakkoo sai tädiltään Maria Yli Arolta perintönä peltoa noin 14 ha ja metsämaata noin 50 ha, joten tilan yhteiseksi peltopinta alaksi tuli lopulta lähes 40 ha. Seuraavaksi rakennettiin vuosina 1919 21 tilan kaikki rakennukset uudelleen.

Rakennusvaiheen jälkeen alkoi tilan peltoj en perusparantaminen. Talvella aj ettiin viikkokaudet rapaaja savea pelloille. Syntyi suuria saviprunneja, pinta alaltaan tuollaisia 20 x 20 metriä ja isompiakin. Kahdellaja kolmella hevosella ajettiin. Kolme miestä loi kuormiaja kaksi oli ajamassa niitä pelloille. Jaakkoo itse oli aina luomamiehenä. Hänellä olikin kaikissa tehtävissä se periaate, että " sen käsi aliten, jonka lehemä on ojassa". Jaakkoo ei säästänyt itseään. Hänellä olikin aivan ihmeelliset voima ja kestämisvarat raskaissa töissä.

Jaakkoo ja Ainu kiinnittivät huomiota myös karjan jalostamiseen. He kasvattivatkin hyvin korkeatuottoisen maatiaiskarjan. Niinpä kun tytär Aino muutaman lehmän kanssa lähti Honkarantaan emännäksi, niin Niemi Aron maatiaislehmät olivat ainakin yhtä hyviä kuin Honkarannan pitkälle jalostetut ayshirelehmät. Siten niitä ei heti teurastamoon vietykään.

Jaakkoo oli myös innokas hevosmies. Hän teki hevoskaupan ohella myös kasvatus ja jalostustyötä. 1920 luvun jälkeen oli talossa juoksijatamma Lotta, joka myöhemmin, kuten myös sen jälkeläisiä myytiin hyvästä hinnasta. Mainittakoon, että 1930 luvulla Jaakoon tallissa oli useita Kauhajoen parhaisiin lukeutuvia juoksijatammoja.

Jaakkoo ja Ainu olivat hyvin avuliaita myös naapureitaan kohtaan. Joskus se kävi myöskin taloudellisesti raskaaksi, kuten 1920 luvun loppupuolellaja 1930 luvun alkupuolella. Tällöin Suomessa oli pitkä ja vaikea pula aika. Tänä aikana Jaakkoo joutui maksamaan takauksia 70 000 markan verran. Vertailun vuoksi, mainittakoon, että samaan aikaan myytiin Aronkylässä nykyisin Rinta Hakunin omistama Suojansalon tila, peltoa noin 25 ha ja metsää useita kymmeniä hehtaarej a. Kauppahinta oli 225 000 markkaa. Ainunj a Jaakkoon maksamat takaukset olivat siis noin kolmasosa ison talon hinnasta.

Vapaussotaan Jaakkoo osallistui vuonna 1917 jajo aikaisemminkin hän osallistui vapaussodan valmistelutehtäviin. Hän oli myös suojeluskunnassa eri tehtävissä. Vapaussotavuonna 1918 hän suoritti erilaisia huolto ja miehistökuljetuksia. Talvi ja jatkosodan aikana Jaakkoo oli yli 60vuotias, eikä hän näin ollen osallistunut enää varsinaisesti rintamatehtäviin. Hän kuului kuitenkin paikalliseen hevosottolautakuntaan ja oli mukana monissa sodanaikaisissa paikallisissa tehtävissä.

Miesväen ollessa rintamalla oli ison talon hoitaminen raskasta. Vaikka Ainu emäntäkin oli jo yli 60vuotias, hän osallistui Jaakkoon rinnalla erilaisiin talonhoitotehtäviin. Hänhän oli tottunut olemaan miehensä rinnalla niin navetassa kuin pellollakin. Tämä Ainun jättämä esimerkki työskennellä miehensä rinnalla pellolla, navetassa niin kuin muissakin talon tehtävissä kuin myös yhdessä kantaen ilot ja surut, on jatkunut Niemi Aron talossa aina tähän päivään saakka.

Sotien aikana raskaan työn lisäksi oli murheena myös monella tavalla säännöstelty elämä. Erikoisesti oli huoli kolmesta rintamalla olevasta pojasta. Raskas isku olikin Aatoksen kaatuminen vuoden 1941 kesällä Kiteen ankarissa läpimurtotaisteluissa. Jaakkoo ja Ainu selvisivät kuitenkin toinen toistaan tukien.

Ainun ja Jaakoon perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi Sanni vuonna 1905. Sanni kävi kansakoulun Turjan koululla seitsemän kilometrin päässä kotoa. Koulumatkat hän kulki jalkaisin. Luultavasti tämä on tehnyt Sannista kestävän ja voimakkaan ihmisen. Niinpä hän on tänään 85-vuotiaana erittäin pirteä suvun vanhin jäsen. Sanni on äitinsä kautta perinyt filppumamman hienot luonteenpiirteet.

Sanni meni naimisiin maanviljelijä Antti Kartanon kanssa 1938. Yhdessä he viljelivät miehen kotitilaa Luomankylässä. Sanni kuuluu niihin naisiin, jotka sotien aikana yksin hoitivat maatilaa ja kasvattivat lapsia. Tämän lisäksi hänellä oli myös aikaa erilaisiin lottatehtäviinkin. Sannille ja Antille syntyi kaksi lasta Jaakko Aleksi v. 40 ja Pirkko Kaarina 43.

Ainun ja Jaakoon toinen lapsi Veikko syntyi vuonna 1913. Luonteeltaan Veikko on perinyt isänsä ominaisuudetja ulkonäöltäänkin muistuttaa hyvin paljon häntä. Hänen liikkeensä ja eleensä ovat samanlaisia kuin isälläkin. Veikko sai kansakoulusta luokkansa parhaan todistuksen, mutta ei suostunut menemään oppikouluun, vaikka hänelle sitä suo sittelivat mm. Piiparin Sylvi ja Eino sekä erikoisesti hänen opettajansa Matti Porkkala. Isä ei koskaan vaatinut tai komentanut, että nyt pitää mennä oppikouluun.

Vuosien kuluessa selvisi, että nuoremmat pojat Aatos ja Eino eivät myöskään suostuneet menemään oppikouluun. Niinpä pidettiin yhteinen neuvottelu, isä ja kolme veljestä. Todettiin, että tilan pinta ala on liian pieni jaettavaksi kolmelle. Sovittiin, että yhden on lähdettävä hankkimaan leipänsä muualta ja Veikko otti vapaaehtoisesti tämän tehtävän. Hän aloitti itseopiskelun ja suoritti mm. konttoriopiston kurssin kir allisesti sekä useita kirjanpitoon liittyviä kursseja.

Sotaväen jälkeen Veikko pääsi työnjohtajaksi Emil Riskulle, joka silloin hankki ParkanoKihniön alueelta niin sanottuja riukuja ulkomaille vietäväksi Kasköwoodin kautta. Kotoa lähtiessä oli isän eväs: Pirä poika ittes miähenä. Riskun tehtävistä Veikko siirtyi 193 6 Kauhajoen Saha Oy:lle työnjohtajaksi. Vuonna 1938 Veikko aloitti opiskelun Viipurissa puutalousopistossa ja talvisodan jälkeen valmistui 1941 sahateknikoksi Kotkasta.

Talvisodassa Veikko osallistui ankariin Äyräpään ja Vuosalmen taisteluihin, jatkosodassa Kiteen raskaisiin läpimurtotaisteluihin sekä Raudun taisteluun. Hänet ylennettiin sodassa osoitettujen tietojen ja taitojenperusteella suoraan ylikersantista vänrikiksi käymättä reserviupseerikoulua. Heti sotien jälkeen Veikko palasi Kauhajoen Saha Oy:n palvelukseen toimien saha ja metsäpäällikkönä.

Veikko Niemi-Aro solmi I avioliiton 1947 Sinikka Marttilan kanssa. Sinikka kuoli vuonna 1970. 11 avioliiton hän solmi 1975 Eira Hasasen kanssa. Molemmat avioliitot ovat lapsettornia.

Vuonna 1957 Veikko nimitettiin Kauhajoen Saha Oy:n toimitusjohtajaksi. Tässä tehtävässä hän asetti päämääräksi laitoksen kehittämisen ja työpaikkojen lisäämisen. Hän ilmoittikin Sahan hallitukselle, että sahaaminen ei yksin riitä, vaan pitää olla muutakin. Hallitus otti myönteisen kannan Veikon uudistuksiinja niinpä Saha uudistettiin kokonaan, tuotanto monipuolistettiin painottaen erikoisesti jatkojalostuksen kehittämistä.

Veikko teki useita opintomatkoj a Ruotsiin ja Keski Eurooppaan perehtyen erikoisesti taloteollisuuteen ja liimapuun valmistukseen. Niinpä vuonna 1968 aloitettiin Kauhajoen Sahalla taloteollisuus ja liimapalkkien valmistus. Näitä teollisuudenaloja kehitettiinjatkuvasti, joten vuonna 1976 Veikon jäädessä eläkkeelle oli Kauhajoen tehdas Suomen suurimpiin lukeutuva talotehdas ja liimapalkkien valmistaja. Työntekijöitä oli 450. Nykyisinkin Kauhajoen tehdas on alansa suurimpia Suomessa.

Eläkepäivillään Veikko on harrastanut metsiensä hoitoa sekä puurtamista urheiluseura Karhun piirissä nuorison hyväksi. Veikolla on myös riittänyt aikaa työn ulkopuolelle erilaisten alansa sekä muiden järjestöjen toimintaan. Hän on ollut hallituksen puheenjohtajana Etelä Pohjanmaan Sahat ry:ssä, Suomen Sahat ry:ssä, Etelä Pohjanmaan Kauppakamarissa sekä hallituksen jäsenenä Tukkikeskuksessa, Puuyhdistyksessä, Lahontorjuntayhdistyksessä, Puuinformaatioyhdistyksessä sekä jäsenenä Vaasan läänin kehittämis ja suunnittelulautakunnassa. Veikko on Etelä Pohjanmaan Sahojen ja Suomen Sahat ry:n kunniapuheenjohtaja,.

Vuonna 1967 Tasavallan Presidentti myönsi Veikko Niemi Arolle Teollisuusneuvoksen nimenja arvon. Veikko on saanutmm. seuraavat ansio ja kunniamerkit: VM 1, VR4ja VR 4 tlk sekä SVUL:n hopeisen, ResUpsliiton kultaisen ja Suomen Puumiesten kultaisen ansiomerkin.

Kuten edellä olevasta huomaa, on Veikolla ollut elämänsä aikana erittäin suuri onni. Lisäksi hän on saanut elää terveenä koko ikänsä. Veikko sanookin: "Voiko ihminen toivoa enämpää. Kiitos kaikesta Jumalalle".

Ainun ja Jaakoon perheeseen syntyi kolmas lapsi, Siiri Inkeri, vuonna 1915. Hän kuoli kuitenkin keuhkokuumeeseen yksivuotiaana. Neljäs lapsi Aatos Ilmari syntyi vuonna 1917. Luonteeltaan Aatos oli lähinnä äitinsä kaltainen. Lisäksi hän oli hyvin vilkas. Aatoksen osana oli taistellaja kuolla isänmaan puolesta. Aatos kaatuijatkosodassa 12.7.1941 Kiteen ankarissa läpimurtotaisteluissa.

Eino syntyi vuonna 1919. hänkään ei suostunut menemään oppikouluun, vaan alkoi ha~oitella kotitilalla maamiehen ammattia. Jatkosodassa Eino osallistui Uhtuan suunnan liikkuviin taisteluihin sekä rauhanteon jälkeen vuonna 44 niin sanottuun Lapin sotaan.

Luonteenpiirteisiinsä Eino oli perinyt äitinsä ja isänsä hyvät puolet. Hän meni naimisiin Anna Ala Keturin kanssa 1948. Samana vuonna Niemi Aron tila siirtyi heidän omistukseensa. Heidän aikanaan tilaa kehitettiin voimakkaasti. Maidontuotanto oli tilan päätuotantosuunta. Sen ohella harrastettiin voimakasta karjanjalostusta. Ayrshireka~aajalostettiinja tila kuului alusta alkaen karjantarkkailun piiriin.

Tilaan ostettiin myös lisämaita: ns. Kuja Aron maat, Hinkkasen maatja Keski Aron maat. Ns. Lellavan maat myytiin Kauhajoen kunnalle ja Tuure Lehtiselle. Mailla sijaitsevat nyt Maan Lihan teurastamo ja Lehtisen kuljetusliike. Suurin osa tilan maista salaojitettiin Einon toimesta.

Hevosjalostus oli myös Einon mieliharrastus. Tilalla oli monia tunnettuja siitosoriita kuten Aro Aave, Aro Nuoli ja Peittaus. Kauhajoen hevosjalostusyhdistyksen toimintaan Eino osallistui aktiivisesti. Hän oli myös aikanaan puuhaamassa Kauhajoelle ravirataa ja myöhemmin toimi ravien järjestelyissä aktiivisena puuhamiehenä. Kunnallisista luottamustoimistä oli tärkein monivuotinen jäsenyys Kauhajoen asutuslautakunnassa ja myöhemmin maatalouslautakunnassa.

Eino oli hyvin sosiaalinen ja seurallinen luonteeltaan. Nämä ominaisuudet toivat hänelle laajan ystävä ja tuttavapiirin. Hän oli mm. sotakavereihinsa yhteydessä kuolemaansa saakka. Eino oli myös kylällä merkittävä sosiaalityöntekijä: hän takasi vekseleitä, neuvoi tilankaupoissa tai toimi uskottuna miehenä riitaisen perikunnan pesärjaossa. Isältään hän oli myös perinyt luontaisen kyvyn käsitellä eläimiä ja lääkitä niitä vanhojen oppien mukaan. Virallinen eläinlääkäri kutsuttiin apuun vasta, jos Einon konstit eivät auttaneet. Jo isä Jaakkoo oli oppinut paljon eläimistä kulkiessaan eläinlääkäri Sjöbergin avustajana. Jaakkoo siirsi perimätiedon pojalleen. Lapset muistavat isänsä sen ajan isistä poikkeavana sikäli, että isä halasi ja piti lapsia sylissä nykyajan kasvatusihanteiden mukaan. Eino kuoli tapaturmaisesti työnsä ääreen heinäpellolla 9.7.1973. Sen jälkeen Anna hoiti tilaa yhdessä nuorimman lapsensa Jaakon kanssa. Jaakko vihittiin Tuula Ala-Krekolan kanssa 1979. Niemi Aron tila siirtyi Jaakolle ja Tuulalle vuosina 1978 ja 1980 tehdyillä kaupakiijoilla.

Perheen "viimeinen vahinko", kuten Aino Annikkia on ollut tapana sanoa, syntyi 1921. Luonteensa Ainokin on perinyt äidiltään. Hänelle sopii samat sanat kuin Sannillekin. Ehkä kuitenkin hieman tulisempi ja enemmän asioita murehtiva. Ainokaan ei mennyt oppikouluun, vaan lähti hakemaan emännän oppia Kauhajoen kansanopistosta.

Sota-aikana Aino osallistui isänsä kanssa talon hoitoon. Lisäksi hän osallistui lottatyöhön monin eri tavoin, etupäässä kuitenkin muonitusasioissa Kauhajoen alueella siinä riittikin puuhaa. Oli keräyksiä, leipomista ja monenlaista muuta tehtävää sotaa käyvän maan tukemiseksi.

Aino meni naimisiin 1947 Jorma Honkarannan kanssa. Jorma oli saanut ostaa vanhemmiltaan huhtikuussa 1945 puolet Honkarannan tilasta, mutta ilman rakennuksia, jotka hän sai ostaa syksyllä 1946 veljeltään Jaakko Honkarannalta, välttyen siten rakentamiselta. Vuonna 1965 he saivat ostaa Jaakko ja Edla Honkarannalta heille Jaakko Honkaranta nuoremman 1962 tapahtuneen kuoleman johdosta palautuneesta Jaakkolan tilasta 16 ha viljelysmaata ja 2 ha metsää lisämaiksi. Heillä oli siten melko hyvä yhdessä lohkossa oleva tila ja hyvä karja luovuttaessaan tilansa 1977 vuoden lopussa Pentti ja Hanna Honkarannalle. Sotien jälkeen Aino toimi mm. Kauhajoen Maatalousnaisissa ja Sotaveteraaninaisissa. Hän on saanut ansioistaan Maatalousnaisten kultaisen ja Sotaveteraaninaisten kultaisen ansiomerkin. Jorma Honkaranta toimi pitkään holhouslautakunnassa.

Ainu Niemi-Arolla oli paljon sutkauksia, joita hän käytti puheensa lomassa. Esimerkiksi leipomisen jälkeen hän tavallisesti otti kaksi leipää ja löi niitä yhteen ja sanoi: "Taas tuli niin hyvää leipää, ettei joka akka päästäkkään." Seuraavassa muutamia Ainun käyttämiä puheen höystöjä: "Kun ittekki yrittää, niin Jumalaki auttaa. Niin on laulut kun on linnukki. Huono työ tuloo kalliiksi. Syödä ainaki pitää, ei palkoilla hamoohin mennä. Valkeus nauraa pimeyden töille. Heti nyt syömähän, ei se passaa, jotta arkena hyppää kömpäkkää ja pyhäaikana on jalaat irti maasta. Erestä tehty työ löytyy. Lähtiä ny hullun vasikan kans hyppäämähän, kyllä sen kans mennä saa. Sitä varten seppäkin pihdit pitää, ettei kynnet pala. Onko henales hotilla (onko tyttö mieliteolla)?" Tässä muutamia, jotkut aika yleisiäkin Ainun puheen höystöjä.

Veikko Niemi Aro purkaa seuraavassa suvun tuntoja vanhemmistaan:
"Niemi Aron lapset ovat kiitollisia vanhemmilleen siitä, että ovat saaneet kasvaa Ainun ja Jaakoon hyvässä kurissa ja Herran nuhteessa. Kukaan lapsista ei kuitenkaan muista tätä pahalla, vaan ollaan kiitollisia siitä, että on saatu elää onnellisessa perheessä. Joku on joskus maininnut Filppulan hengestä. Ehkä tämä sama henki on ollut myös Ainun ja Jaakoonkin perheen mukana ja perustana."

Kuvia Niemi-Aron sukuhaaran vaiheista