Äitini kuva

Olin pieni vielä
kun lähdit luotani.
Tahtoisin niin mielelläni
muistaa muotosi,
mutta muistini pettää.
Ah, minulla ei ole kuvaasi.

Muistan vain,
että helmasi oli mieluisin istuinpaikkani.
Se oli niin pehmyt ja turvaisa.
Lähdettyäsi minua on istutettu
kovilla istuimilla.

Muistan senkin,
että käsiesi kosketus
oli kuin hyväily.
Pois mentyäsi
oi, kuinka olenkaan ikävöinyt
sen käden hellää kosketusta!

Eikä minulla ole sinun kuvaasi.

Joskus, kun illan hämärtyessä
sidon lyhteitä vieraan vainiolla
ja lempeät tähdet syttyvät syksyn taivaalle,
puhuen viluiselle sydämelleni
sanatonta kieltään,
ajattelen:
tuollaiset olivat äitini silmät.

Tai kun suvi illan tyynessä
soudan vieraan venhettä,
ja rannan lepikosta
kantaa korvaani
pajulinnun poikasilleen virittämä kehtolaulu,
ajattelen:
sellainen oli äitini ääni,
kun hän minua tuuditteli
unten utumaihin.

Oi, että olin sen unohtanut!

Joskus, vaikka harvoin,
kohtaan lempeän naisen,
joka paljon rakastaa,
joka vähän ajattelevan itseään
ja jolta riittää minullekin
hyvä hymyily.
Ja silloin ajattelen:
sellainen oli äitini.

Ja minä kerään
kaikki kauniin ja hyvän sirpaleet
jylhän polkuni partaalta
ja muovailen niistä
äitini kuvan.


Sylvi Piiparin sukujuhlassa 4.8.1990 esittämä ja äidilleen omistama Immi Hellen'in runo.